Kaksi dadaa

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi (1916-1924) dadaistinen taiteen suuntaus, joka ilmeni erityisesti kuvataiteissa ja runoudessa. Tarkoituksena oli olla mm. vastalause sodan raakuutta sekä jonkinlaista älyllistä jäykkyyttä vastaan. Tyypillistä oli tahallinen järjettömyys ja vallitsevien sääntöjen hylkääminen. Myös merkitysten etsimisestä luovuttiin ja tulkinta jätettiin tyystin katsojalle antitaiteen hengessä.
(Oikealla: Hugo Ball, runo Karawane, vuonna 1917 julkaistusta Dada-lehdestä).

Dadaismi nosti jälleen päätään neo-dada -nimisenä suuntauksena 1960-luvun taitteessa. Absurdeja kontrasteja löytyi kirjallisiin, kuvallisiin ja audio -taiteisiin, joissa saatettiin käyttää populäärejä tai arkisia materiaaleja sekä aiheita. Arjen ja taiteen rajaa hämärrettiin merkityksiä sekoittamalla. Molemmat dadaistiset kaudet jäivät kohtalaisen lyhytikäisiksi ja varsin pienen piirin huvitukseksi. Taiteilijat siirtyivät usein tarkemmin määriteltävien taidesuuntausten edustajiksi.

Kolmas dada

Olisiko nyt sopiva hetki dadan kolmannelle aallolle, uusneodadalle? Elämme kummallista järjen ja tunteen sekamelska-aikaa ja luulemme edistyneemme järkevään suuntaan jotenkin. Mielestäni järki pitäisi järjestää uudelleen ja saada tasapainoiseen vuorovaikutukseen rehellisen tunteen kanssa tai järki pitäisi vapauttaa näkemään selkeämmin olennaisuuksia kaiken hälyn seasta.

Sielustani nousee epämääräinen protesti, dadamainen, kuten ystäväni sitä nimitti. Minua häiritsee se, että tutkiva journalismi tai mikä tahansa monisyinen pitkäjänteinen ajattelu jää helposti pikaisesti muodostettujen voimakkaiden (somessa kasvavien) mielipiteiden jalkoihin kaiken ollessa ikään kuin järkevää, mutta kuitenkin tempoilussaan varsin järjetöntä. Pärjääkö demokratia? Ajammeko itsemme muka-ajattelun ja mukajärjen nurkkaan?

Jos dadaisti oisin

Älyllistä (tai muka-älyllistä) jäykkyyttä vastaan tulisi taistella kaiken aikaa ja luoda siten sielulle tilaa hengittää! Minulle uusdadaismin ilmentymänä voisi olla "play" -leikki; sanojen, sävelten ja merkitysten huvittelukenttä, josta löytyy iloisia yllätyksiä tai uusia teitä mielen syövereihin. Musiikkia, joka koskettaa sielua ja jota voidaan muokata sanarytmeiksi tai tunneanalyysin kautta kertomuksiksi. Tai päinvastoin: sanat voivat olla kuin musiikkia, rytmien ja sävyjen leikkiä. Leikkiin voi yhdistyä tai olla yhdistymättä tarkkoja tai monitulkintaisia merkityksiä. Absurdi, tosi, mielikuvitus, mahdollisuudet ja mahdottomuudet olisivat uusneodadaismisopan ainesosia, ei siis tahallista järjettömyyttä, mitä ensivaiheen dadaistit harrastivat. Silloin taiteiden välisyys kumpuaa sisäisistä keinovaroista ja rakentuu omannäköisiksi ilmaisuiksi.

Olen joissain aiemmissa blogikirjoituksissa pohdiskellut kokemuksiani Bachin musiikin kertomuksellisuudesta ja aiheella leikkimisestä, soolosellomusiikin sanoittamisesta. Tämän päivän leikkikentällä musiikki muuttuu jalkojen tanssiksi sadoin ja yksin, tuhansin ja monin muodoin... tai runoleikki muuttuu musiikiksi sanarytmi vahvimpana elementtinään -kuitenkaan tarinaa tyystin unohtamatta.

Taidevaellus taiteiden yössä

Näille ajatuksille rakentuu vuoden 2018 Encanto-taidevaellus elokuussa. Linnunlaulun huvila-alueella heittäydytään rytmi-iloitteluihin, kuullaan musiikkia, kertomuksen palasia ja vinksahtaneita logiikoita. Muutama runo kumpuaa musiikista, osa valituista runoista on itsessään musiikkia.

IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII

Aito ilo
autiotila

Autoilen
tilan latoon

Katson satoon
kurjaan katoon

Jälkipuinti olisi ollut terapeuttista!

...järkipuheesta puhumattakaan...