Istun konsertissa. Jokin viulistin otteessa saa ajatukset karkailemaan muistoihin suuresta kesähuvilasta, joka suvullamme oli, kun olin lapsi. Vanha, punamullattu hirsihuvila seisoi vanhojen honkien katveessa. Runkojen välistä siinteli järven selkä. Karjalaistyylisillä ikkunanpuitteilla ja koristeellisella verannalla somistettu talo oli jaettu neljän perhekunnan kesken. Isovanhemmat lomailivat talon päätiloissa ja nuoremmat polvet omissaan.

Aikuisilla tiettävästi oli erinäisiä huolia, mutta meille lapsille - minulle ja serkuilleni - talo ja kesät siellä edustivat riehakasta vapautta murheista, aikatauluista ja valvonnasta.

Minun perheeni oli alkuun pieni - vain nuori, kaunis äitini ja minä. Äiti oli usein ajatuksissaan ja tavoittamaton. Iltaisin nukutin itse itseni äidin kirjoitellessa vihkoonsa tai lueskellessa kirjaa. Joskus hän istui eteisessä puhelimessa. Puhelin oli antiikkia. Se oli kiinnitetty seinään ja sen runko oli puuta. Äiti puhui hermostuneesti bakeliittiluuriin asioita, joita en ymmärtänyt, mutta joiden tiesin tekevän äidin poissaolevaksi. 

Oli erilaisia tapoja rauhoittua uneen. Yksi niistä oli hyminä: hyräilin hiljaa omia juttujani. Välillä lauleskelin oikeita lauluja, välillä vain kuuntelin oman ääneni korkeuksia ja sen suhdetta hengittämiseen, kurkun lihasten toimintaan sekä sydämen rytmiin. Pikku hiljaa ääni korvissani, olkoonkin omani, antoi riittävän turvallisen olon nukahtaa. 

Ajoittain äiti sitten lauloi paljonkin. Miten nautinkaan lauluista ja niiden tarinoista. Joskus jokin laulu liikutti niin kovasti, että itkin. Kukkuu kukkuu kaukana kukkuu... 

Sitten jokin taas vei äidin kauemmas, eikä hän enää laulanut. Niinpä hain unta kuljettelemalla sormea vuoteeni puisia pinnoja pitkin ja kuuntelemalla siitä syntyviä, tuulikellomaisia, hiukan satunnaisesti erikorkuisia ääniä.

Hirsiseinä tarjosi lisää mahdollisuuksia päästä uneen. Vanhaan hirteenhän kiertyy  kymmenien vuosien kuivumisen aikana halkeamia, joiden väliin jää ohuita sydänpuun syitä kuin soittimen kieliä. Kun sellaista näppää, syntyy ujo, hiukan käheästi soiva ääni.

Kukin halkeama tuottaa erikorkuisia ja -sävyisiä ääniä. Niiden, sekä jossakin kaikkein vanhimman hirren syvyyksissä koputtelevan kuolemankellon rytmeistä syntyy monenmoista musiikkia. Puhtaina asteikkoääninä vaikkapa Ukko Nooa soi viisivuotiaan kynnenkärjellä helposti, kuten myös Kalevalan kansanlaulumaiset kuljetukset. Kynsi on monesti paras väline silloin, kun sointia haluaa kirkastaa tai terävöittää, mutta jotkin puunsyistä soivat kauneimmin sormenpäällä. 

Joskus äiti oli hyvällä tuulella. Niinä iltoina, sitten kun antenni oli lopulta saatu väännettyä oikeaan vastaanottoasentoon, radio soi hiljaa iskelmiä ja venäläisiä kansanlauluja. Unohtamatta lehtiä, jotka eivät liikahdakaan metsässä.