Tätini oli lahjakas viulisti, joka jo nuorella iällä soitti ammattiorkesterissa. Kesähuvilalla ollessaan hän asui kauniissa pikku kamarissa, joka oli aikoinaan rakennettu huvilan vintille. Kamarista oli näköala järvelle. Silloin kun täti ei ollut huvilalla, kävin joskus huoneessa tutkailemassa kirjahyllyä. Välillä jäin kamarin vuoteelle lukemaan vanhoja tyttö- ja poikakirjoja.
Seinälle oli kehystetty jostakin lehdestä varmaankin leikinpäiten leikattu vanha opetuspiirros kierreviiksisestä viulistiherrasta, ympärillään kaavakuvia viulistin oikeaoppisista jalkojen asennoista. Lapsena ajattelin, että tätini tarvitsee kuvaa harjoittelussaan malliksi.
Tätini talossa ollessa nukahtaminen oli erityisen helppoa, sillä silloin uneen sai vajota ketterien, ammatillisen määrätietoisten viulunsoittoharjoitusten saattelemana. Silloin talon äänimaailmassa oli muoto ja järjestys.
Tätini iltapäiväharjoitusten aikoihin kapusin portaat vintille usein salaa, varoen narisuttamasta rappusia. Lasten nähtiin olevan todennäköisesti häiriöksi nuorelle viulistille.
Vintin lattialla oli paksu purukerros, jonka päälle oli asennettu melkoisen notkuvat pitkospuut sillaksi kamarin ovelle. Siihen, oven lähistölle, tapasin jäädä kuuntelemaan tätini soittoa.
Pelkäsin, että minulle suututtaisiin, jos minun huomattaisiin olevan siellä. Siksi opin tarkaksi. Ensin soitettiin asteikoita, sitten erilaisia sormiharjoituksia, sitten kappaletta ja välillä taas käytiin läpi jotakin vaikeaa kohtaa kappaleesta kerta toisensa jälkeen. Minua harjoituksen toistuvuus, puhtauden ja ilmaisun hakemisen muodot sekä kappaleiden kehittymisen kuuleminen rauhoitti.
Minulla oli kuuntelemisen lisäksi myös toinen salaisuus.
Tiesin, että viulu sopisi minunkin käsiini, mutta siitä en kertonut kenellekään.
Harjoittelun loppupuolella tätini alkoi yleensä liikehtiä levottomammin. Hän käveli huoneessa, soitti taas, otti tuolin ja istuutui, soitti taas jonkin aikaa ja jälleen käveli. Siinä vaiheessa oli jo aika hiipiä joko nurkan taakse piiloon, sinne missä oli suunnattoman paksun paloköyden kiinnityskoukku, tai sitten kepeästi loikkia notkahtelevia pitkospuita pitkin vintin ovelle ja rappusia alas ennen kuin täti lopetti, asetti viulun koteloonsa ja tuli ulos kamaristaan.
Myöhemmin huvilalla vietti kesää myös tätini nuori aviomies. Hän soitteli omaa viuluaan pelimanniotteella, poljennolla joka soi hiljaisella, öisellä järvenselällä kuikan kanssa kilpaa.
Hän osasi niin hyvin matkia koiran ääntelyjä, että kerran eräskin musti tuli kyliltä asti tarkistamaan, mikä koira niemellämme oikein ulvahteli. Olin ratketa ihastuksesta. Minusta moinen äänen tuottamisen taito oli satumaista. Miten joku voi onnistua huiputtamaan jotakuta luontokappaletta niin täydellisesti!
Olisin halunnut osata soittaa viulua ja matkia koiraa. Olisin halunnut, että minulla olisi ollut yhteys soittimeen, kosketus, siihen arvoitukseen, miten punaruskeasta, puisesta kappaleesta syntyy sointi, laulu ja musiikki. Kaipasin äitini laulua, syliä, turvaa.
Kaipaus, kaipuu, on rakastamisen siemen, aidon amatööriyden avain.
Kirjoita ensimmäinen kommentti
Kirjoita kommenttisi