Sodan ja sovinnon tematiikkaa sanoin ja sävelin, virtuoosi Georg Kallweit ja ensemble Schmelzerin, Biberin, ja C.Ph.E. Bachin musiikin tulkkeina sekä Heidi Köngäksen Suomen sisällissodan tuntoja ja jälkiä verevästi välittävä Sandra-romaani.

---- Sydän kurkussa. Olin iltalypsyllä Reinon kanssa, kun kaksi miestä tuli navettaan sisään pistimet esillä kumpaisellakin, valkoiset nauhat käsivarsissa. "Notta sanokaahan kuka on kaatanu nua puhelintolpat tuosta maantieltä", miehistä isompi kysyi. "En minä tiedä". "Meillä ei oo aikaa arvuutteluun, sanokaa tarkkahan kuka noon kaatanut." "En minä tiedä. En ole nähnyt yhtään mitään muuta kuin sen, että ne oli maassa tänä aamuna." "Ketäs tässä asuu?" "Minä ja viisi pientä lasta, mummu ja pappa ja elikot näette tässä." Oikaisin itseni Omenan takaa ja miehet näkivät tilani ja tajusin, että poika siirtyi minun taakseni seisomaan. Arvasin seuraavan kysymyksen. "Missäs mies on?" "Lähti johonkin reissuun", vastasin. "Nuankohan on? Ettei vaan laittanut punasta nuoraa käsivarteen ja liittynyt ryssän kaartiin?" Toinen miehistä osoitti aseella minua kohti. "Sanokaa hyvällä kuka nua puhelintolpat kaato?" Sydän hakkasi ja tunsin kuinka lapsi potki. "Vaikka tähän paikkaan ampuisitte niin en minä sittenkään tiedä", sanoin äänellä joka suli itkuun. "Nooh, antaahan olla. Mutta jos kuulette, kuka sen ilkityön on tehnyt, niin tulkaahan heti tuanne Isoseen kertomaan valkoosten esikunnalle. Otama tuon porsahan matkaan, saatta hakia rahat siitä samalla kertaa esikunnasta, kun tulette kertoon totuuren." Miehet lähtivät meidän ainoa porsas kainalossaan. Hampaat löivät yhteen. Lehmät ammuivat ja Reino vapisi niiden ja minun välissä. "Miksi sinä sinne menit?" kysyin ja pyyhin silmiäni, kädet vapisivat. "Ajattelin, että jos ne ampuvat äitiä, niin luoti lävistää samalla minutkin."----

---- Jannesta ei ole kuulunut mitään, vaikka jotkut täkäläiset ovat päässeet jo poiskin leiriltä. Perkauskin oli palannut ja kuulin että Janne oli laittanut hänen mukaansa kirjeen. Lähdin käymään Perkauksessa, kun en malttanut odottaa. Anni varoitteli minua jo porstuassa, etten järkyttyisi, mutta hiljenin silti. Oli vaikea katsoa suoraan, kun raavas mies oli kuin kuivattu kapakala, silmät pullottivat ja puhe kävi vaikeasti. "Kohta tulee keittoa, jäähtynyttä keittoa", Anni lupaili. Perkaus kertoi, että Hennalassa vangeille jaettiin keittoa, jossa oli suolaa ja limaa ja ruotoja sekä kalan perkuujätteitä. Peltilautasille sitä jaettiin alakerrasta, kauhallinen jokaiselle, ja annoksensa saaneen piti kävellä lautasensa kanssa ensimmäiseen kerrokseen, jossa syötiin. Ne kerrosten väliset raput olivat aivan virtsasta märät, sitä ainetta tihkui ylemmästä kerroksesta, jonka putket olivat tukossa ja jonne oli tuotu suuria tynnyreitä avuksi, mutta nekin olivat täyttyneet ja valuivat yli, kun ulosteet etsivät uusia poistumisteitä, valuivat sieltä lautojen välistä rapun kohdalla suoraan avoimiin keittolautasiin, kun vangit kävelivät rivissä ylöspäin. "Yritin aina varjella omaa lautasta, mutta tip, tip, tip." Hänen äänensä sortui. "Nyt ei enää yhtään muistella sitä, mikä oli ja meni", Anni sanoi tuodessaan kupilla tilkan maitoakin. Minä nousin lähteäkseni ja kiitin kirjeestä. Enempää yksityiskohtia en olisi yhden päivän aikana kestänytkään, tajusin oksentaessani maantien ojaan. Tip, tip, tip. Luin vasta kotopihalla Jannen kirjeen. "Vihkipäivänämme, heinäkuun viidentenätoista, Lappeenrannassa vuonna 1918. Sandra, En ole saanut sinulta mitään viestiä, koita laittaa joku leipä tänne, ynnä kirjetarpeita, alusvaatetta, pieni pala saipuuta. Näyttää siltä, että pääsen pian käsittelyyn. Muuta en toivo kuin kotiinpääsyä. Rangaistus on tullut jo ennen tuomiota, kun ei anneta vettä, jos annetaan kapakalaa, kun ei anneta kaikkina päivinä edes sitä keitontapaista, vain pala ruumenista tehtyä limpunkyrsää. Seisomme joka päivä pitkässä keittojonossa, roimivat sähköjohdosta tehdyillä pampuilla niitä, jotka horjahtelevat heikkouttaan jonossa. Kesäkuun lopulla levisi mustarokko ja sekin vei monia mukanaan. Olen jaksanut, ajattelen teitä, vaikka laihapoika minusta on tullut. Terveisin, Janne"  Yllättäen en porannut, en jaksanut ottaa enää mitään kärsimyksiä tunnolleni. Ensimmäisen kerran minunkin sappeni kiehui. Pitikö Jannen lähteä niiden forssalaisten matkaan sinne punakaartiin? Minä jäin yksin koko pesueen kanssa ja sain pärjätä mitenkuten. Enhän minä ole mitään kapinaa aloittanut, mutta olen saanut kärsiä kaikin tavoin, vaikken ole koskaan tahtonut muuta kuin elää omaa elämääni niin siivosti ja ahkerasti kuin suinkin kykenen. Minä raadan joka päivä ja toivon, että joku helpotus tulisi ja me selviäisimme tästä ahdingosta. Päästäkää Janne heti paikalla pois sieltä vankileiriltä, voi saaterin saateri, eivät ne minunkaan voimani ikuisesti riitä. Teki mieli raivota, mutta kellepä minä huutaisin. Menin liiteriin ja pilkoin kiukuissani puita. Nyt on jo ilta ja olen yhtä tyyni kuin Moisionjärvi. Lienevät linnutkin untenmailla, vain minä en osaa nukkua. Missä on nyt minun mieheni, miten hänen käy, nähdäänkö enää koskaan? Surulla ei ole loppua, mutta onnella on. Se on kuin öinen kastepisara poimulehdellä, jonka aamutuuli kuivattaa pois.----

---- Paikalla oli ollut myös valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali Gustaf Mannerheim esikuntineen sekä runsaslukuinen yleisö. Muistomerkit olivat joen kahta puolen, kumpikin puoli täynnä omaa totuuttaan, kuin valmiina pitämään kiinni omasta uskostaan, ihan kuin sodassa olisi voittajien ja häviäjien totuus, vaikka vastakkain oli aina kaksi häviötä. Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla oli aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin, kun aseet vaikenivat. Miksei voisi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että niin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet. Miksi ihmismieli pehmenee hitaasti, kovin hitaasti? En osannut nähdä kummankaan puolen taistelussa mitään jaloa, en mitään ylevää, vaan pelkästään järjettömyyttä, arvaamattomuutta, julmuutta, pahimmillaan pistimien avulla toisiaan pimeässä metsässä syvässä lumihangessa tappavia miehiä. Siitä sodasta ovat toiset tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa. Ei mikään lakkaa muuten kuin tietämällä mitä on tapahtunut. Vasta tiedon päälle voi rakentaa unohduksen ja anteeksiannon. Jatkoimme kävelyä ylös metsätietä, joka jatkui joen rannassa. Tunsin neulasten tuoksun ja ajattelin monumenttien erilaisia viestejä: voittoa ja häviötä, mahtia ja nöyryyttä, punaista ja valkoista, verta ja luuta.----