Eräänä keväisenä päivänä muutamme äidin kanssa äidin uuden miehen luokse. Muuttokuorma on mennyt edeltä pakettiautolla, ja äiti ja minä kävelemme Laivanvarustajankadulta Eirassa sijaitsevaan pieneen, huvilamaiseen jugend-kerrostaloon. Kannan kainalossani äidinäitini ompelemaa pandakarhua. Olen kuusivuotias ja ikävöin häntä, joka soittaa kontrabassoa.

Uuden isäpuolen asunto on suuri ja täynnä kirjoja. Siellä on antiikkihuonekaluja ja wieniläiskeinutuoli, ja minulla on oma huone, jonka ikkunoista näkyy meri. Taloa ympäröivä piha-alue on villiintynyt ja takapihalla kasvaa suuri vaahtera. Kiipeän sen latvaan vielä monta kertaa, mutta nyt alussa piha pelottaa. Kaikki pelottaa - niin talossa asuvat lapset, kuin äitini miehen iso, musta kissa ja syksyllä lähestyvä koulukin.
Menen syksyllä kouluun, sillä osaan jo lukea ja kirjoittaa. Osaan paljon asioita, mutta haluaisin kovasti osata vielä jotakin.

Haluaisin osata soittaa. Haluaisin viulun. Se ei kuitenkaan käy. Aloitan koulun ja musiikintunneilla laulan sydämeni kyllyydestä paimenpoikaa ja piupalipaupalia.

Seuraavana keväänä meille tulee piano.

Se on musta, korkea ja vanha.

Se viritetään ja sitten minulle kerrotaan, että pääsen pianotunneille.

Täti, joka opettaa minua, asuu Kruununhaassa. Opin pian ajamaan itse bussilla Liisankadun pysäkille. Harjoittelen jokaista uutta kappaletta sinnikkäästi, aina niin kauan, että osaan sen. Sormeni alkavat totella ja ymmärtää. Myös oma mieleni tuottaa musiikkia. Arasti tapailen omia säveliäni Thompsonin Pianokoulun rinnalla. Rakastan soittamista. Rakastan tädin kerrostalon hissiä, jossa on veräjäovi, ja josta näkee kerrosten vaihtumisen. Rakastan sitä, miten täti aina puhdistaa pianon koskettimet hellästi ennen jokaisen oppilaan vuoroa. Kädet pestään. Ja sitten soitetaan. Täti opastaa ystävällisesti, mutta selkeästi. Hän on ihana. Haluan oppia. Haluaisin ymmärtää enemmänkin, mutta en osaa kysyä. Haluaisin soittaa lisää, jotakin suurta, paljon… mutta en osaa esittää toiveita. Teen kuten oletan, että minun odotetaan tekevän. Olen kiltti.

Sitten eräänä päivänä se tapahtuu: saan läksyksi Bachia.

Se on vain pieni menuetti, lasten yksinkertaista musiikkia, mutta kyllä minä tiedän, että tämä on ovi, portti, tie johonkin suurempaan. Minulla ei ole aavistustakaan mistä on kysymys, mutta tunnistan suurten sävelten kutsun.

Äitini on sivistynyt nuori nainen. Hän kuuntelee paljon levyjä ja lukee kirjoja aina kun jaksaa. Ja kun ei jaksa, hän menee mielisairaalaan. Kerran lomalla hän tuo minulle huonetoverinsa virkkaaman kassin. Nuottikassiksi, kuulemma. Käytän sitten sitä.

Harjoitteleminen vie toiseen maailmaan, pois kaikesta hämmentävästä, epävarmasta ja apeasta. Toisessa maailmassa hengitän vapaasti, unohdan ja unohdun, toistan, toistan ja toistan ja sitten kun se kulkee, nousen korkeammalle. Enkä haluaisi sieltä pois.